KeysWiz kirjoitti noin 23 vuotta sitten (0 kommenttia)

One Degree of Great Masturbation?

DT:n tuorein, kahden levyn mittainen, kunnianhimoinen mammuttituotos on soinut soittimessani nyt pari viikkoa ja mitä on jäänyt käteen?

Eipä juuri mitään. Ette voi uskoa miten hankala paatuneen DT fanin on kirjoittaa tällaista tekstiä, mutta pakko on syyllistyä jo legendaariseksi muodostuneeseen kommenttiin "Kevin Mooren lähdön jälkeen Dream Theater ei ole saanut mitään hyvää aikaan". Ehkä jotain hyvää joskus, mutta... Se Jokin puuttuu.

Onneksi sentään Falling Into Infinityn aikaisesta Jenkkilän hittilistojen tavoittelusta on luovuttu ja palattu askel lähemmäksi "miesten musiikkia".
Tällä kertaa DT ampuu ehkä raskaammilla panoksilla kuin koskaan aiemmin. Lauluja on efektoitu aiempaa enemmän. Biisit ovat huomattavasti aiempaa vaikeamman lähestyttäviä.
"Hengelliseksi vertauskohdaksi" levylle onkin tarjottu Toolin Lateralusta ja allekirjoitan kyllä väittämän täysin.

Ensimmäisen levyn kuunneltuaan jää ihmettelemään kahta asiaa

1. Joko se loppui?


2. Mitäs minä äsken kuuntelinkaan...?

Ensimmäinen kommentti lähinnä siksi, että levyhän on "reilu" 40 minuuttinen (näin DT:n mammutteihin tottuneena se tuntuu todella lyhyeltä) ja toinen siksi että.... ensimmäistäkään melodiaa ei jäänyt mieleen. Ei ainuttakaan rytmikuvioita...
Muutaman kuuntelukerran pari kohtaa jää mielessä pyörimään ja niistäkin toinen on suora lainaus edelliseltä levyltä...

Toinen levy sitten alkaa TODELLA mahtipontisella, lähes klassista musiikkia olevalla Overturella, joka saa jo vähän suupieliä nousemaan hymyyn.
Toinen levy on kokonaisuutena paljon parempi, ehjempi. Melkein tuntuu, että ensimmäisen levyn olisi voinut jättää julkaisematta...

Portnoy itse sanoi ennakkoon levyn olevan sekoitus Awakea ja LTE:tä. Awakelta on raskaus ja LTE:ltä mitäänsanomaton tilutus, joten oikeassa olit, Mike poika.
Aiemmin olen paikoitellen tykännyt Petruccin sooloista kovastikin, mutta Johnin melodiakaivo alkaa selvästi osoittaa kuivenemisen merkkejä. Harmi homma.

Pahaa pelkään, että levy ei ihan hetkee soittimeen löydä tietään. Aiemmin, DT:n julkaistua levyn, seuraavaksi puoleksi vuodeksi on riittänyt kuunneltavaa. Nyt ehkä kuukauden breikki on paikallaan jotta voi taas nollata tilanteen ja yrittää lähestyä levyä uudelleen. Enhän voi hyväksyä, että lempparibändi tekee näin huono levyn, kuin miltä se nyt vaikuttaa :)

Lopuksi,
Kyllähän tämä selvästi on DT fanin pakko-ostos (mikäpä DT:n tuotos ei olisi?), mutta jos satuit tykkämään vain Images And Wordista, forget about this.
Jos taas aiemmin et ole DT:stä tykännyt niin sanotun munattomuuden tai turhan kliinisyyden takia, nyt on korkea aika tutustua bändiin uudellen.