Mielipiteitä bändeistä
Kcrimso kirjoitti noin 20 vuotta sitten (10 kommenttia)
Arachnoid
Art Zoyd
Arti + Mestieri
Dun
Eskaton
Moving Gelatine Plates
Picchio Dal Pozzo
Present
Pulsar
Shub-Niggurath
Shylock
Thinking Plague
Tein hieman listaa levyistä joita olisi tarkoitus ostaa lähitulevaisuudessa. Yllä on listattu bändejä joidenka musiikkia en ole koskaan kuullut nuottiakaan, mutta joilta olisi nyt tarkoitus levyjä hankkia. Olen jo selvitellyt alustavasti mitä levyjä miltäkin bändilltä olisi kannattavinta aluksi hankkia, mutta kuulisin mielelläni Palasokerin arvostetun raadinkin kommentteja. Eli suosituksia, varoituksia ja muita kommentteja näistä bändeistä kiitos.
Sori, että otsikko on niin kökkö, mutta en oikein mitään yhteistä nimittäjääkään näille keksinyt vaikka useimmat bändit taivatkin ainakin sivuta avant-garde progea.
Art Zoyd
Arti + Mestieri
Dun
Eskaton
Moving Gelatine Plates
Picchio Dal Pozzo
Present
Pulsar
Shub-Niggurath
Shylock
Thinking Plague
Tein hieman listaa levyistä joita olisi tarkoitus ostaa lähitulevaisuudessa. Yllä on listattu bändejä joidenka musiikkia en ole koskaan kuullut nuottiakaan, mutta joilta olisi nyt tarkoitus levyjä hankkia. Olen jo selvitellyt alustavasti mitä levyjä miltäkin bändilltä olisi kannattavinta aluksi hankkia, mutta kuulisin mielelläni Palasokerin arvostetun raadinkin kommentteja. Eli suosituksia, varoituksia ja muita kommentteja näistä bändeistä kiitos.
Sori, että otsikko on niin kökkö, mutta en oikein mitään yhteistä nimittäjääkään näille keksinyt vaikka useimmat bändit taivatkin ainakin sivuta avant-garde progea.
+/- saldo : 0 | Tweet
Shylockin Ile de fievre on pörränyt jo pitkään huuto.netissä. On hyvä levy, eikä Gialorgueskaan jälkeen jää.
Tämä ja Pulsar menevät kyllä sinfo-osastolle ilman avantgardea. Itse pidän Shylockista enempi.
edit: huuto.netissä olikin Gialorgues, minimikorotuksella 10 euroa.
Gibraltar encyglopediasta löytyy hyvät arviot bädeistä.
http://www.gepr.net/shfram.html
Äh. Olen huono selittämään mitään havainnollisesti, mutta katsotaas nyt.
Art Zoyd:
Ekat kolme levyä aika pelkistettyä kamarihenkistä soitantaa.
Soittimiston (tyypillisesti viulu, alttoviulu, sello, bassokitara, foneja, piano...) koko ilmaisuskaala sooloista ja duetoista aina tiheisiin äänimassoihin on käytössä. Lyömäsoittimia on hyvin vähän, rock-biittiä ei lainkaan. Ihmisääntä käytetään jänskillä (ja usein keskiverto-YleX:nkuulijan estetiikantajua suuresti loukkaavilla, vrt. ekan levyn eka minuutti) tavoilla soittimena. Sävellykset ovat etenkin ekalla levyllä lähinnä irrallisista katkelmista kasattuja (ei pahemmin haittaa tunnelmien ja soitinten pitäessä menon yhtenäisenä); myöhemmin on siirrytty toistolle pohjautuviin pitempiin kaariin, joissa usein hyödynnetään päällekäisiä tahtilajeja. Ekoilla levyillä etenkin jouset soivat välillä aivan totaalisesti skutsissa, mitä vireeseen tulee.
Shub-Niggurath:
Eka levy säröbasson, klasarivivahteisen naislaulajan, pianon ja kitaran vetämää enimmäkseen atonaalista etäisesti zeuhlia muistuttavaa menoa - pari erinomaista sävellysorientoitunutta verkkaista pitkää biisiä ja pari semmoista enempi riffipohjaista monimutkaisiin perkussiobiitteihin perustuvaa tykitystä. Bändi osaa käyttää hyvin (epä)harmonioita ja epätavallisia moodeja todella outojen tunnelmien luomiseen tarvitsematta gimmickejä tai virtuositeetin esittelyä. Toka levy, jota en suosittele varauksetta, on enimmäkseen strukturoitua tekstuurivetoista improvisaatiota.
Thinking Plague:
In Extremis on ainoa kuulemani, ja suositeltava; Henry Cow-vaikutteita, mutta modernisoitua ja runsain kitaroin. Erittäin huolella sävellettyä.
Kuulostaa lupaavalta. Paitsi nuo Art Zoydin epävireiset jouset...
Arachnoid[/quote]
Larks Tonguesin aikaisen Crimsonin tyylistä kitarointia ja häiriintynyttä tunnelmaa, syntetisaattoreiden ja urkujen hallitsemaa "sinfonista" tunnelmaa ja melodramaattista ranskalaista laulua. Paikoin todella intensiivistä, paikoin vähän mielenkiinto harhailee, ehkä melodiapuutteen takia. Ihan hyvä, mutta Shylockit ovat parempia.
Univers Zeron ranskalainen serkku ja samanlainen uusklassisen kamarirockin airut. Ensimmäiset kolme levyä ovat akustisvoittoisia, bassoa ja ajoittaista kitaraa lukuun ottamatta. Symphonie Pour Le Jour Ou Bruleront Les Citesin ensimmäinen puoli on todella hyytävää ja tunnelmallista musiikkia, toinen puoli sitten burleskimpaa menoa. Samanlainen kaksijakoisuus vaivaa mielestäni kaikkia kolmea ensi levyä.
80-luvulla yhtye alkoi lisätä syntikoita, samplereita ja nauhatehosteita jousisoittimiinsa ja puhaltimiinsa. Musiikki parani heti. Elementtien paras fuusio ja ehkä yhtyeen paras saavutus on Le Mariage du Ciel et de l'Enfer, joka on paikoin todella tarttuvaa ja paikoin todella helvetillistä musiikkia. Myöhemmillä levyillä elektroniikka ja toisto lisäsivät tasaisesti osuuttansa, mutta ainakin soundtrackit Nosferatu ja Häxan ovat juuri sen takia erinomaisia. Minimalistisempaa mutta erinomaista kauhuelokuvamusiikkia, joka toimii ilman kuvaakin. Aivan viimeisistä levyistä olen kuullut vain Metropoliksen, jossa ilmaisu on pelkistetyn synteettistä ja rytmistä, lähes brutaalia. Ei enää yhtä hyvä kuin aiemmat, mutta toimii tavallaan.
Suosittelisin myös yhtyeen entisen basistin Thierry Zaboïtzeffin soololevyä Dr. Zab & His Robotic Strings Orchestra, josta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista menoa uusklassisesta ambientiin.
Tunnen vain ylistetyn Tiltin. Fuusiota Mellotronilla, tavallisen progen mausteilla ja yliaktiivisella rumpalilla (ei vain hyvässä mielessä). Ei huono, mutta hailakka. Mielestäni yksi yliarvostetuimpia italoprogelevyjä.
Presentin kaksi ensimmäistä muistuttavat Univers Zeron alkupään levyjä, ainoastaan niin että kitarat ja ajoittain piano korvaavat jouset ja puhaltimet. Rockmaisempaa siis mutta mielestäni myös vähemmän kiinnostavaa. Kuulemani livelevy oli aika rupisen pelkistetty. Myöhemmillä studiolevyillä kitarasärö on kuulmani mukaan vain lisääntynyt.
Ranskalaisen progen huippuja mielestäni. Pollen on vielä vähän raakile: pinkfloydmaista hitaasti soljuvaa, paikoin psykedeelistä avaruusprogea, mutta huilun käyttö, ranskalainen melodisuus ja viulukoneella luodut lämpimät sinfoniset sävyt antavat oman säväyksensä.
The Strands of the Future on huima parannus. Rikkaita syntetisaattorikuvioita, Tangerine Dream -vaikutteista aavemaista elektronista tunnelmointia, pitkälle vietyjä sinfonisia kehityskaaria, hienoja melodioita kitaralla, huilulla ja syntikoilla. Vain englanninkielisten sanoitusten käyttö ja heikot lauluosuudet laskevat kokonaisarvosanaa (jälkimmäinen vaivaa kaikkia levyjä).
Halloween on yhtyeen huippusaavutus. Kaksi pitkää kappaletta, joissa fuusio-, rock- ja klassisvaikutteet on sulautettu saumattomasti erittäin sinfoniseen ja tunnelmalliseen soundiin. Vuoroin lämmintä ja hyytävää, hidasta ja intensiivistä. Edelliseen levyyn verrattuna hieman hitaammin avautuva ja epätavallinen, mutta pitkän päälle antoisampi.
Bienvenue au conseil d'administration koostuu lyhyemmistä kappaleista, jotka oli kirjoitettu teatteriesityksen säestykseksi. Musiikki sisältää paikoin mielenkiintoisia ideoita, mutta useimmiten se hautautuu melodramaattisesti lausutun ranskankielisen tekstin alle. CD:llä on bonuksena hieman aika ambientia elektronista musiikkia, jonka kosketinsoittaja äänitti yksinään 80-luvulla. Kokonaisuus ei pärjää alkuunkaan kolmelle aiemmalle levylle.
Görlitz oli 80-luvun lopulla äänitetty reunion-levy, ja äänitysajankohta leimaa sen soundimaailmaa, rumpukoneita ja FM-syntikoita myöten. Paikoin Pulsarin tavaramerkit nousevat esiin pehmeässä laulussa ja hienostuneissa melodioissa, mutta sävellykset eivät oikein lähde liikkeelle vaan jäävät keskinkertaisen ambientin tapaiseksi haahuiluksi. Tämän kohdalla pätee muokattu Sulo Vilénin kultainen sääntö: "Osta vain kun saat halvalla".
[quote]Shylock
Larks Tonguesin aikaisen Crimsonin tyylistä kitarointia ja häiriintynyttä tunnelmaa, syntetisaattoreiden ja urkujen hallitsemaa "sinfonista" tunnelmaa ja melodramaattista ranskalaista laulua. Paikoin todella intensiivistä, paikoin vähän mielenkiinto harhailee, ehkä melodiapuutteen takia. Ihan hyvä, mutta Shylockit ovat parempia.
Art Zoyd
Univers Zeron ranskalainen serkku ja samanlainen uusklassisen kamarirockin airut. Ensimmäiset kolme levyä ovat akustisvoittoisia, bassoa ja ajoittaista kitaraa lukuun ottamatta. Symphonie Pour Le Jour Ou Bruleront Les Citesin ensimmäinen puoli on todella hyytävää ja tunnelmallista musiikkia, toinen puoli sitten burleskimpaa menoa. Samanlainen kaksijakoisuus vaivaa mielestäni kaikkia kolmea ensi levyä.
80-luvulla yhtye alkoi lisätä syntikoita, samplereita ja nauhatehosteita jousisoittimiinsa ja puhaltimiinsa. Musiikki parani heti. Elementtien paras fuusio ja ehkä yhtyeen paras saavutus on Le Mariage du Ciel et de l'Enfer, joka on paikoin todella tarttuvaa ja paikoin todella helvetillistä musiikkia. Myöhemmillä levyillä elektroniikka ja toisto lisäsivät tasaisesti osuuttansa, mutta ainakin soundtrackit Nosferatu ja Häxan ovat juuri sen takia erinomaisia. Minimalistisempaa mutta erinomaista kauhuelokuvamusiikkia, joka toimii ilman kuvaakin. Aivan viimeisistä levyistä olen kuullut vain Metropoliksen, jossa ilmaisu on pelkistetyn synteettistä ja rytmistä, lähes brutaalia. Ei enää yhtä hyvä kuin aiemmat, mutta toimii tavallaan.
Suosittelisin myös yhtyeen entisen basistin Thierry Zaboïtzeffin soololevyä Dr. Zab & His Robotic Strings Orchestra, josta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista menoa uusklassisesta ambientiin.
Arti + Mestieri
Tunnen vain ylistetyn Tiltin. Fuusiota Mellotronilla, tavallisen progen mausteilla ja yliaktiivisella rumpalilla (ei vain hyvässä mielessä). Ei huono, mutta hailakka. Mielestäni yksi yliarvostetuimpia italoprogelevyjä.
Present
Presentin kaksi ensimmäistä muistuttavat Univers Zeron alkupään levyjä, ainoastaan niin että kitarat ja ajoittain piano korvaavat jouset ja puhaltimet. Rockmaisempaa siis mutta mielestäni myös vähemmän kiinnostavaa. Kuulemani livelevy oli aika rupisen pelkistetty. Myöhemmillä studiolevyillä kitarasärö on kuulmani mukaan vain lisääntynyt.
Pulsar
Ranskalaisen progen huippuja mielestäni. Pollen on vielä vähän raakile: pinkfloydmaista hitaasti soljuvaa, paikoin psykedeelistä avaruusprogea, mutta huilun käyttö, ranskalainen melodisuus ja viulukoneella luodut lämpimät sinfoniset sävyt antavat oman säväyksensä.
The Strands of the Future on huima parannus. Rikkaita syntetisaattorikuvioita, Tangerine Dream -vaikutteista aavemaista elektronista tunnelmointia, pitkälle vietyjä sinfonisia kehityskaaria, hienoja melodioita kitaralla, huilulla ja syntikoilla. Vain englanninkielisten sanoitusten käyttö ja heikot lauluosuudet laskevat kokonaisarvosanaa (jälkimmäinen vaivaa kaikkia levyjä).
Halloween on yhtyeen huippusaavutus. Kaksi pitkää kappaletta, joissa fuusio-, rock- ja klassisvaikutteet on sulautettu saumattomasti erittäin sinfoniseen ja tunnelmalliseen soundiin. Vuoroin lämmintä ja hyytävää, hidasta ja intensiivistä. Edelliseen levyyn verrattuna hieman hitaammin avautuva ja epätavallinen, mutta pitkän päälle antoisampi.
Bienvenue au conseil d'administration koostuu lyhyemmistä kappaleista, jotka oli kirjoitettu teatteriesityksen säestykseksi. Musiikki sisältää paikoin mielenkiintoisia ideoita, mutta useimmiten se hautautuu melodramaattisesti lausutun ranskankielisen tekstin alle. CD:llä on bonuksena hieman aika ambientia elektronista musiikkia, jonka kosketinsoittaja äänitti yksinään 80-luvulla. Kokonaisuus ei pärjää alkuunkaan kolmelle aiemmalle levylle.
Görlitz oli 80-luvun lopulla äänitetty reunion-levy, ja äänitysajankohta leimaa sen soundimaailmaa, rumpukoneita ja FM-syntikoita myöten. Paikoin Pulsarin tavaramerkit nousevat esiin pehmeässä laulussa ja hienostuneissa melodioissa, mutta sävellykset eivät oikein lähde liikkeelle vaan jäävät keskinkertaisen ambientin tapaiseksi haahuiluksi. Tämän kohdalla pätee muokattu Sulo Vilénin kultainen sääntö: "Osta vain kun saat halvalla".
[quote]Shylock
Gialorguesilla trio kitara-koskettimet-rummut maalailee synkkiä sävyjä ja marssii synkempiä marsseja sinfonisessa hengessä. King Crimsonia löytyy hieman kitara- ja sävellyskielestä. Hyvää musiikkia, joskin tuotanto ja toteutus laskevat arvoa hieman.
Ile de Fièvrellä on kehässä perinteinen rummut-basso-kitara-koskettimet -nelikko, joka tekee todella hienoa sinfonista jälkeä 12-minuuttisella nimikappaleella. Muut kappaleet sisältävät Starless and Bible Black -tyylistä puoli-improvisaatiota, hyytävää sähköistä "kuoromusiikkia" ja lisää ensimmäiseltä levyltä tuttua sinfonis-crimsonista menoa, vähän vesitettynä ehkä. Hajanaisempi levy kuin edeltäjänsä mutta silti vahvempi ja ehdottoman suositeltava.
Kiitoksia vaivannäöstä, Kai!
Art Zoyd tosiaan muistutti alkuaikoinaan Univers Zeroa. Minun suosikkini on Generation Sans Futur. Synkkää on. Minä en hirveästi pidä niistä uudemmista elektronisemmista systeemeistä.
Arti+Mestieri aika hyvin tuossa aiemmin kuvailtiin, vaikka en minäkään Tiltiä enempää ole sitä kuullut.
Presentistä minulle tulee mieleen jonkinlainen Univers Zeron ja uuden King Crimsonin yhdistelmä. Aika hyvä tuo 2 in 1 -cd Triskaidekaphobie/Le Poison Qui Rend Jou. Paha sanoa, kumpi levyistä on parempi.
Moving Gelatine Platesista, Pulsarista, Shub-Niggurathista ja Shylockista on vain yhden biisin perusteella tulleet mielikuvat, joten turha kommentoida niitä.
Thinking Plaguen In Extremis taitaa löytyä hyllystä, löytyi ainakin joskus. Jotenkin levy ei ole koskaan napannut. Välillä (teko)pirteää, välillä huminaa. Minä en niiitä Henry Cow -vaikutteita ole onnistunut ainakaan siltä levyltä löytämään, vaikka juuri sellaisten kommenttien perusteella levyn ostin.
Muita en sitten ole kuullut lainkaan. Eikö Picchio Dal Pozzo ole jonkunlaista "italialaista canterburyä"?
Kiitoksia vaivannäöstä, Kai!
Siinä oli enemmän asiaa kuin kaikissa kirjoittamissani viesteissä yhteensä.. Yleensä intarweb kaivaa esille ihmisen huononmat puolet, mutta joskus käy toisinkin päin ja se on hienoa. Intarwebin suojelusjumala saa bookata tästä hyvästä Kaille taivaaseen 70 neitsyttä, kultaa, mirhamia ja parikymmentä kamelia.
Arti + Mestierin tasokkain levy on Giro di valtzer per domani (1975).
Jatsahtavampi kuin Tilt ja paljon paremmilla soundeilla.
Suosittelen!
Ei Tiltkään mikään huono valinta ole.
Dünista, Eskatonista ja Picchio dal Pozzosta ei ole sanottu vielä juuri mitään vaikka kaikki kolme ovat sangen mainioita orkestereita. Eskaton kuulostaa aika tarkkaan ranskaksi laulavalta Magmalta jolla on jalat vähän lähempänä maan pintaa, mutta homma ei jää pelkän plagioinnin asteelle. Esikoinen 4 Visions, joka on nykyään OOP, kolahti itselleni ehkä piirun verran enemmän kuin sitä seurannut Ardeur, jota saa ainakin Jazzikselta, mutta jälkimmäisenkin voi keskiverto Magma-harrastaja hankkia hyllyynsä levollisin mielin. Düninkin voinee luokitella zeuhliksi junnaavine kuumotuksineen mutta kallistuu enemmän RIOn sun muun kamariprogen suuntaan. Erittäin hyvää tavaraa sekin. Picchio dal Pozzolta olen kuullut ainoastaan esikoisen joka on erittäin onnistunutta ja polveilevaa canterbury-henkistä toimintaa joka lienee jonkinlainen kunnianosoitus Robert Wyattille sekä kansiteksteistä että kuuntelukokemuksesta (laulettuja trumpettisooloja jne.) päätellen. Myöhemmissä levyissä on kuulemma enemmän avantgarde-elementtejä.
Aiemmin kommentoiduista vielä sen verran, että Moving Gelatine Plates on mielestäni aika tylsää ja yliarvostettua jazzrockia jostain Zappan ja canterburyn välimaastosta, Presentin kaksi ekaa ovat parhaat Univers Zero -levyt joita UZ ei tehnyt (tosin piirun lähempänä rokkia kuin kamarimusiikkia UZ:een verrattuna) ja Thinking Plague erittäin onnistunut yritys tuottaa suht helposti lähestyttävää atonaalista avantprogea. In Extremis on kova mutta In This Life ehkä vielä parempi. Kahdelta ekaltakin löytyy paljon hyvää ja ne saa yhden CD:n hinnalla. Viimeisimpiä julkaisuja en ole kuullut.