David Gilmour : Rattle That Lock
OldfieldOlli kirjoitti noin 9 vuotta sitten (21 kommenttia)
Hieman hämmentävä kattaus. On Pink Floydia, poppia, jazzia. Kaiken täydentää Gilmourin upea ääni ja kitarointi. Onko tyylien vaihto välillä jopa liiallistakin, se lienee kuulijan korvissa, mutta onhan tämä tyylikästä. Ei täydellinen levy, mutta viihdyttävä. Joku jolla on omasta mielestään taas parempi musiikkimaku kuin muilla, voi lytätä jos haluaa. Minua ei haittaa. On se äijä! ****
+/- saldo : 0 | Tweet
Ensivaikutelma: Chris Rea
Chris Realla on paljon hyviä biisejä ja komea ääni. Sikäli hyvä vertaus. Arvostan äijää, vaikka ei mulla montaa Rean levyä olekaan.
Kuuntelin koska Spotify. Gilmourin äänestä on mielestäni kadonnut "se jokin", joka teki siitä olennaisen osa Pink Floydin soundia. Miehen kitarointia kyllä kuuntelee.
In any Tongue on huippubiisi!
Tää nimibiisi onkin Ranskan rautateiden mainosmusiikista, josta sen säveltäjä ja Gilmour yhdessä muokkasivat uuden kappaleen.
In any Tongue on huippubiisi!
Tässä kun Gilmourin poika soittaa pianoo niin jäin miettimään että mahtaakohan koskea sanoituskin jotenkin tuota poikaa... meinaan kun poika alkaa olla nyt armeijaiässä.
Aika tylsä levy tää on. Taitaa jäädä hankkimatta. On An Island ei ollut kovin repäisevää musiikkia sekään, mutta jotenkin siinä oli enemmän "tyyliä" kuin tässä.
En sitten malttanut jättää ostamatta. On minunkin levyhyllyssäni tilaa muutamalle pappatunnelmointi-levylle :D
In Any Tongue on kyllä hyvä kappale. Gilmourin parhaimmistoa ehdottomasti.
Ei huono, ihan sujuvasti tätä kuuntelee. Itse asiassa tästä jäi parempi jälkimaku kuin On an Islandista.
Suomen Kuivalehti arvostelee: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/musiikki/arvio-david-gilmour-pyrkii-pois-pink-floydin-varjosta
Tylsiä kohtiakin on, mutta ihan hyvältähän tämä (paikoin) kuulostaa. Faces of Stone toimii ainakin heti ensikuulemalta. Tuollainen High Hopes-tyylinen vetäisy. Täytyypä kuunnella lisää.
Edit: The Girl in a Yellow Dress on blues kuin suoraan Humphrey Bogart-leffan tupakansavuisesta kapakasta. Tylsä kuin mikä.
Rumban toimittajan pitkä avautuminen levystä: http://www.rumba.fi/arviot/levyarvostelu-david-gilmourin-uusi-albumi-kirvoitti-jean-ramsayn-kirjoittamaan-valtavan-esseen-rockin-oheistuotteista-ja-pink-floydista/
Rumban toimittajakin näköjään huomasi Faces of Stone -> High Hopes biisien samankaltaisuuden. Samoin kuin Girl in a Yellow Dress-biisin kohdalla tuli heti mieleen savuinen yökerho, niinkuin minullakin.
Lukeeko se toimittaja Palasokeria? :D
Samoin kuin Girl in a Yellow Dress-biisin kohdalla tuli heti mieleen savuinen yökerho, niinkuin minullakin.
No eiköhän toi nyt ole aika ilmiselvä juttu.BBC:n Gilmour-dokumentti Wider Horizons:
https://youtu.be/Ei6rKGnixcA
Tulipa nähtyä Gilmour ensimmäistä kertaa keikalla. Kyseessähän on siis kiertue tämän viimeisimmän levyn tiimoilta. Paikka oli Wienin Schönbrunn.
Ja olihan huikea keikka. Soundit kohdillaan ja Gilmourin äänikin kuulosti todella hyvältä. Muutamassa soolossa oli pientä jäätymistä ja ämpyilyä havaittavissa, mutta eipä tuo menoa haitannut. Kyllä Us and Them, One of These Days, Shine On..., Fat Old Sun, Coming Back to Life, Run Like Hell riipaisi syvältä. Myös iso osa uuden levyn kappaleista toimi yllättävän hyvin livenä.
Samoin eilen tuli nähtyä Gilmour ensimmäistä kertaa. Oltiin Belgiassa Tienenin pikkukylässä. Yhdyn samoihin ylistyssanoihin, ihan huikea keikka ja kovassa vedossa oli DG. Tuossa settilista:
http://www.setlist.fm/setlist/david-gilmour/2016/grote-markt-tienen-belgium-3bff5c0c.html
Tyylikkään, mutta uneliaan, On An Islandin jälkeen Gilmour kadotti homman juonen ja julkaisi tilkkutäkkimäisen Rattle That Lockin. On mitäänsanomatonta pikkuinstrumentaalia (5.A.M), chrisreamaista kasariaikuispoppia (nimibiisi), noloa yökerhojazzia (The Girl In The Yellow Dress) ja monta tylsää jollottelua jota säestetään viihteellisillä jousilla ja kitaran näppäilyllä. Suurimmaksi osaksi levyn musiikki ei herätä mitään tunteita (no nimibiisi kyllä ärsyttää huonoudellaan). Tämä on onttoa kepeää höttöä.
Yksi oikein hyvä biisi levyllä kuitenkin on. Hieman High Hopesmaista kohtalokkuutta tavoitteleva minieepos In Any Tongue on mainio kappale. Jopa kappaeen sanoituksista saa jotain irti toisin kuin muiden biisien kohdalla (sanoitukset ovat Gilmourin vaimon käsialaa, hänellä itsellään ei taida olla mitään sanottavaa).
Niin joo, on tässä myös muutama kiva kitarasoolo. Useimmille Gilmour-faneille se taitaa olla ihan tarpeeksi. Harmittava pettymys On An Islandin jälkeen joka näytti suuntaa johon olisi ollut hyvä rakentaa.
Kai tässä on yritystä ulos boxista.. mutta ei miellytä viihde minua. Biisit tökkii. Kitaristi Gilmour on, mutta just sitä ei juuri uudisteta. Valitan kun haluisin pitää tästä enemmän. On tällä hetkensä mutta niitä on aika vähän.
Tsekkaa toi äijän viimeisin live. Saatat pitää.