Keats : s/t
JiiPee kirjoitti noin 16 vuotta sitten (7 kommenttia)
80-luvun AOR-Camel tapaa Alan Parsons Projectin. Tässähän on siis jäseniä molemmista bändeistä. Camelista tosin vain kosketinsoittaja Bardens, mutta tyyliltään levy on paljon esim. Single Factorin tapainen. Aina jaksetaan inistä, kun progemiehet tekevät "kaupallista" hittimusaa, mutta yleensä tämäntasoiset äijät hoitavat homman paljon tavallisia tusinabändejä paremmin. Mainio, viihdyttävä ja ammattitaitoisesti tehty poplevy, ja tämähän olisi APP:n AOR-levyjen parhaimmistoa. Arvosana: 8
+/- saldo : 0 | Tweet
Sä ainakin jaksat aina inistä siitä että muut muka inisee. :D
Muistaakseni oli kyllä aika epätoivoinen yritys.
Lähinnä viittasin kriitikoihin, en Sokrulaisiin. Yleensähän ne tosiaan inisivät kuorossa kuin lauma lampaita, kun vanhat progeorkesterit tekivät "kevyempää" tavaraa 80- ja 90-luvulla. Melkein kaikki Yesin hyvät poplevytkin tuomittiin automaattisesti roskaksi, vaikka siellä on joukossa todella hyvää musiikkia... samaan aikaan, kun jotain John Mellencampin tapaista keskinkertaisuutta ylistettiin joka puolelta. Aika paljonhan nämä lausunnot kuitenkin muokkaavat ns. "yleistä mielipidettä" tietyistä levyistä ja artisteista. Ja mitähän "epätoivoista" on biiseissä Avalanche tai Turn Your Heart Around? Loistavasti kirjoitettuja popbiisejä mun mielestä.
Mä veikkaan että 80-luvulla näiden proge-dinosaurusten tuotokset olisi kriitikoiden toimesta kyllä lytätty vähintään yhtä tylysti jos bändit olisivat jatkaneet aikaisemmalla linjallaan popin sijasta.
Sekin on totta. Mutta noissa arvosteluissa on tietty linja, joka noudattaa aina samaa kaavaa. Tietyt bändit ja levyt ovat "arvostelun yläpuolella", ja ovat saaneet klassikkoalbumin statuksen todella kevyin perustein. Otetaan nyt vaikka Clashin London Calling esimerkkinä... tai vaikka Policen, Dire Straitsin ja The Carsin debyytit... tai U2:n 80-luvun levyt. Yksinkertaista musiikkia suht. vaatimattomasti esitettynä. Sehän oli ajan henki, kun Ramones, punk ja "new wave" olivat ensin vieneet rockmusiikkia 20 vuotta taaksepäin. Avainsana kaikissa näissä albumeissa (jotka ovat olleet arvostelumenestyksiä) on äärimmäinen yksinkertaisuus ja tietynlainen "haastavuuden" puute. Makuasioita tottakai, mutta mun mielestä esim. Camel, APP, Yes ja vaikka Fleetwood Mac tekivät samaa "kaupallista" tavaraa paljon vakuuttavammin ja taitavammin. Tottakai progebändit "laskelmoivat", kun siirtyivät tällaiseen materiaaliin, mutta näitähän pitääkin verrata muihin poplevyihin, eikä bändien aikaisempiin, kunnianhimoisempiin juttuihin. Itse kuuntelen mielummin hyvin tehtyä häpeämättömän kaupallista, melodista ja kevyttä poppia, kuin jotain teeskentelevän "juurevaa" ja nyanssitonta paskaa, a'la Mellencamp (tai Springsteen pahimmillaan).
Kannoin tämän joskus divariin (josta sen alunperinkin halvalla ostin), ei oo tullu ikävä.
Todella mitätön tekele. Tälläistä kasaripoppia on tehnyt paremmin lukematon määrä muita bändejä.