Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Mitä saadaan, kun yhdistetään Värttinä, Piirpauke ja King Crimson? Ei välttämättä ihan Transkaakkoa ja kysymys kertookin enemmän allekirjoittaneen suppeasta levyvalikoimasta, kuin Transkaakon musiikista. Edes Värttinää ei hyllystäni löydy. Transkaakon musiikkia voisi luonnehtia eräänlaiseksi pseudo-folk-rockiksi, vaikka viittauksia erilaisiin kansanmusiikkiperinteisiin löytyykin enemmän kuin Alamaailman Vasaroilta. Toisaalta, koska en transnistrialaisia molleja saati balkanilaisia tansseja tunne, ei edellisellä väittämällä ole oikein mitään pohjaa.
Kulo on turkulaisen Transkaakon neljäs täyspitkä albumi. ...Jatkuu » Yhtyeen ensimmäisestä EP-julkaisustakin on vierähtänyt aikaa jo 12 vuotta ja kyseessä onkin asiansa osaava ryhmä, liiankin osaava. Saatekirjelmän mukaan hengittävyyttä on haettu, mutta osassa kappaleista tapahtuu kyllä hengästyttävän paljon. Liiallinen rytminen ilottelu paikka paikoin kääntyy itseään vastaan kuulostaen turhan tarkoituksenhakuiselta. 13 kappaleen mittainen levy on myös raskasta kuunneltavaa ilman oikeaa mielentilaa.
Oikeassa mielentilassa Transkaakko on kuitenkin piristävän kotikutoinen ja keskimääräistä mielenkiintoisempi yhtye. Levyn materiaali on monipuolista aina hengästyttävästä rytmi-ilottelusta hämyiseen tunnelmointiin. Yhtyeen ilmaisu on rohkeaa ja tulkinta vahvaa. Kulo palkitsee ne, jotka avoimin mielin sitä uskaltautuvat kuuntelemaan.
Leiki kuollutta on tamperelaisen Kameleontin ensisingle syksyllä julkaistavalta vielä nimeämättömältä yhtyeen debyyttialbumilta. Yhtyeen edellinen julkaisu, Sarkaimet-EP vuodelta 2007, sisälsi omaleimaista ja raskasta kotimaista metallia. Uudella singlellä tempoa on nostettu ja riffejä veivataan keskittyneemmin rujoudesta kuitenkaan tinkimättä.
Leiki kuollutta on suoraviivainen ja iskevä runttaus, siis melko tyypillinen valinta singleksi. Vertailukohtia kappaleelle löytyy rapakon takaa esimerkiksi Lamb of Godilta ja kumppaneilta. ...Jatkuu » Vaikutteet kuuluvatkin nyt selkeämmin läpi. Toivottavasti kyse on vain singlestä ja itse albumilla kuullaan enemmän yhtyeen peräänkuuluttamaa itsepäistä metallia. Sarkaimet-EP:n perusteella ei pitäisi olla syytä huoleen.
Johtuneeko naislauluajan vaihtumisesta miespuoliseen tulkitsijaan vai piirun verran uhmakkaammasta yleisilmeestä, mutta Viima tuntuu siirtyneen folkimmasta ilmaisusta lähemmäksi perinteisempää progressiivista rockia. Johtuneeko myös laulajan vaihtumisesta, että instrumentaaliosuudet ovat vallanneet enemmän tilaa itselleen? Niin tai näin, uusi levy esittelee eheämmän ja yhtenäisemmän Viiman. Kahden kuun sirpit on edeltäjäänsä määrätietoisempi ja selkeämpi kokonaisuus. ...Jatkuu » Miehistönvaihdoksista huolimatta Viima on kasvanut yhtyeenä, joka kuuluu levyltä.
Levyn avaavat Autio Pelto ja Unohtunut ovat tunnelmiltaan haikeita, mutta toisaalta toiveikkaita. Uuno Kailaan ja Aaro Hellaakosken ahdistusta, itsesääliä ja murtuneita toiveita huokuvat runot nivoutuvat vahvasti yhteen sävellysten kanssa, joista voi kuitenkin aistia häivähdyksen paremmasta. Sukellus on edeltävää kaksikkoa jo paljon pirteämpi instrumentaali. Levyn päättää 20 minuutin paremmalle puolelle yltävä levyn nimikappale Kahden kuun sirpit. Useammasta osasta koostuva teos on Viiman persoonallinen näkemys elämän jatkuvuudesta.
Sortuuko Viima sitten mittavilla instrumentaaliosuuksilla ja magnum opuksilla itsetarkoitukselliseen pöyhkeilyyn, kuten tämän päivän progressiivisessa rockissa niin valitettavan usein on tapana? Ei suinkaan. Viima luovii omia reittejään sävellyksiä rauhassa rakennellen ja kypsytellen keskittyen tunnelmien luontiin ja tarinoiden kerrontaan. Viiman musiikki ei vaadi kuuntelijalta äärimmäistä keskittymistä, mutta sitäkin enemmän se vaatii pysähtymään kuuntelemaan.
Kamala jatkaa runnomistaan siitä, mihin edellisellä levyllä jäätiin: Riittämättö-demolla mättöä riittää. Teknisesti Kamala on ottanut rohkean askeleen eteenpäin. Tahtilajivaihdoksia ja muuta koristetta on tuotu maltillisesti ja hyvällä maulla mukaan kokonaisuuteen. Karitan lauluun on tullut myös lisää kypsyyttä. Pahimmat tekouhomaneerit on saatu karsittua pois ja tilalla on jämäkämpää sekä uskottavampaa tilitystä. ...Jatkuu » Jämäkkyys kuvaa hyvin myös yhtyeen soittoa ja levyn tuotantoa.
Valitettavasti nyt vain tuntuu siltä, että se tärkein on unohtunut. Kappalemateriaaliltaan Riittämättö on tasapaksu, jopa tylsä. Siinä missä Päästä irti -demon hyvät ideat kaipasivat jalostusta, Riittämättö kaipaa niitä hyviä ideoita.
Levyn avaava Kamala akka rullaa hienosti aina kertosäkeeseen asti, jääden sen jälkeen torsoksi. Demon nimikappale on vahva näyttö Kamalan potentiaalista. Riittämättö nivoutuu varsin tarkoituksellisen oloisesti yhteen Kamalan akan kanssa luoden jatkumon näiden kappaleiden välillä. Riittämättö onnistuu kuitenkin iskevällä melodiallaan ja monipuolisuudellaan säilyttämään mielenkiinnon loppuun asti. Putoaminen tapahtuu korkealta siirryttäessä demon viimeiseen kappaleeseen. Anteeksiantamattomasta jäi mieleen lähinnä ärsyttävä hokema.
Jo julkaistuilla demoillaan Kamala on osoittanut kykenevänsä kirjoittamaan ytimekkäitä kappaleita ja ne myös ryhdikkäästi esittämään. Näiden osa-alueiden kohdatessa, Kamalalla on jalka tukevasti oven välissä edelleen hyvin miesvoittoisella alalla. Tokihan niitä kultakurkkuja Gossowista Turuseen löytyy, mutta harvassa ovat täysin naisvaltaiset yhtyeet.
Suomen System of a Downiksikin tituleerattu FM2000 teki viimeistään Moskovan pasuunoilla selkeämmän pesäeron mainittuun amerikkalaisyhtyeeseen. Vai onkohan vertailulle ikinä varsinaista pohjaa edes ollut muutamia musiikillisia kuriositeetteja lukuun ottamatta? FM2000 kyllä yhdistelee musiikissaan slaavilaisuuteen nojaavia sävyjä raskaaseen nopeatempoiseen poljentoon, mutta perusta rakentuu perinteisemmän thrashin päälle.
Perinteisestä thrashista ei kuitenkaan kannata sen enempää puhua, sillä koukeroa ja kohkausta löytyy yllin kyllin. ...Jatkuu » Onkin pieni ihme, kuinka hyvin FM2000 pitää pakettinsa kasassa. Yhtyeessä on paljon samaa luovaa hulluutta kuin alkuaikojen YUP:ssa, tosin sangen metallisella otteella.
Levyn aloittava riehakas Huomenna myö tapetaan teiät kaikki antaa hyvän kuvan siitä, mitä tuleman pitää. Materiaali on kuitenkin riittävän monipuolista pitääkseen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Levyn ainoa hetkellinen herpaantuminen sattuu Säkkipimeän kohdalla. Jo mainitun avauskappaleen lisäksi levyn parasta antia edustavat poukkoileva kaahaus Imovane, räyhäkäs Helevetin harakka ja raastava Yksinäisten poikamiesten mustelma.
FM2000:n suurin vahvuus piilee kuitenkin häpeilemättömässä ja rohkeassa ulosannissa. Levyä kuunnellessa ei voi kuin hymyillä sille rehelliselle välittömyydelle, mikä yhtyeestä huokuu. FM2000 sopisi mitä mainioimmin siihen kuuluisaan kahvimainokseen.
Uudet kymmenen käskyä oli allekirjoittaneelle melkoinen musiikillinen ekstaasi. Mitään odotuksia uuden levyn suhteen ei ollut. Epäilys oli kuitenkin suuri: Olihan yhtyeen taustalla uusia vaikuttajia ja lausunnoista sai käsityksen, että linjaa suoristettaisiin.
Ensisekunneilla riipivän huudon voimistuessa ja kääntyessä karjuntaan epäilykset nollataan. Laulajan sylkiessä ulos piikkejään ankaran tulituksen säestämänä omat suojamuurit murtuvat ja ennakkoluulottomuus nostaa päätään. ...Jatkuu » Susi-ihminen kiristää ruuvia entisestään, unohtamatta kuitenkaan hengittämisen tärkeyttä. Seesteinen Vartijaton rauhoittaa ja ahdistaa. Ahdistuksesta elvyttää Lääke. Levyn päättävä Murtumispiste on erilainen ja hieno rakkauslaulu.
Rajalta löytyy kymmenen tasavahvaa ja erilaista Stam1nan kuuloista kappaletta. Väkevästä väännöstä noustaan luontevasti vahvojen melodioiden siivillä, kunnes syöksy vihaiseen rypistykseen on väistämätön. Rytminen ilottelu, epäsovinnaiset sovitukset, yllättävät transponoinnit muovautuvat Stam1nan käsittelyssä luontevaksi ja välttämättömäksi osaksi kokonaisuutta.
Lyyrisesti ja teemallisesti liikutaan edellisen levyn maailmassa aina suoria viittauksia myöten. Kyseessä ei kuitenkaan ole vanhalla idealla ratsastamista. Nuoren aikuisen pohdinta omasta itsestään ja ympäröivästä maailmasta on vain syventynyt ja saanut uusia näkökulmia.
Raja on allekirjoittaneelle melkoinen musiikillinen ekstaasi. En tiedä, enkä välitä, tuleeko raja jossain vaiheessa vastaan.
Lohduttomat levyn kannet pitävät sisällään vieläkin lohduttomampaa modernia, mutta perinnetietoista metallia. 2000-luvun alkupuolella perustetun tamperelaisen Kameleontin keskitempoinen runttaus Sarkaimet-EP:llä on rujoa ja moni-ilmeistä. Levy on yhtyeen toinen omakustanne ja kaiken kaikkiaan jo neljäs julkaisu.
Kameleontti on onnistunut luomaan monipuolisen ja linjakkaan albumikokonaisuuden. Olkoonkin, että kyseessä on vain EP. Tämä kuvaa hyvin myös yksittäisiä kappaleita: Erilaiset osat sulautuvat luonnollisesti yhteen ja sovitukselliset ratkaisut ovat keskimääräistä rikkaampia. ...Jatkuu » Hyviä esimerkkejä ovat levyn avaava nimikkokappale Sarkaimet ja puolivälin Lakonian tanssi. Levyn kohokohdaksi nousee Lakonian tanssia seuraava instrumentaali Takauma, joka liikkuu edellä mainitun kappaleen tunnelmissa toimien suvantona ennen levyn viimeistä rypistystä.
Kotikutoinen ja kaunistelematon äänimaailma istuu hienosti yhtyeen ilmaisuun, mutta yksipuolinen karjunta jättää toivomisen varaa. Sinänsä ihan pätevä murina alkaa pidemmän päälle liiaksi toistaa itseään. Potentiaalia EP:n perusteella kyllä löytyy ja mikä tärkeintä, nimestään huolimatta Kameleontti kuulostaa itseltään.
Keskisuomalainen Kamala ei ole ainakaan nimellä pilattu. Nimi ei myöskään tässä tapauksessa ole enne, sillä vuonna 2005 perustetun trion metalli rymisee aika mukavasti. Vaikka nimestä Kamala väkisin mieleen nouseekin toinen suomeksi itseään ilmaiseva yhtye Mokoma, niin musiikillisesti trio liikkuu jossakin Kotiteollisuuden ja Panteran viitoittamalla tiellä.
Demon nimikappale Päästä irti alkaa toimivalla introlla, josta hyökätään ehkä liiankin innokkaasti itse säkeistöön. ...Jatkuu » Kappale etenee ihan mukavasti ja on ehdottomasti demon parasta antia. Levyn toinen kappale Pakko aavistuksen latistaa tunnelmaa, vaikka tempoa kiristetäänkin. Intro toimii edelleen mainiosti, mutta kappale itsessään ei saavuta tavoitettaan. Demon päättävä Merkattu edustaa Kamalan groovempaa puolta. Keskitempoisesta rutistuksesta puuttuu kuitenkin se viimeinen rypistys.
Levyn soundipuoli istuu hyvin Kamalan palettiin, mutta kitarat kaipaisivat lisää voimaa ja häijyyttä. Laulussa sitä kaivattua häijyyttä löytyy, vaikka paikoitellen uhoaminen lipsuukin teennäisyyden puolelle. Asenne on kuitenkin kohdallaan ja sehän riittää. Muita osasia voi aina muotoilla, hioa ja sovitella uudestaan.
Vantaalainen Trinity tykittää ajattoman hevinsä hyvällä rock-asenteella. Ryhdikäs rytmiryhmä, erittäin maukkaat kitarasoolot, laadukas vokalisointi ja hyvä tuotanto luovat vankan pohjan yhtyeen uudelle Heartbreak Ridge -debyytti-EP:lle. EP:ltä löytyy kolme omaa sävellystä ja kaksi lainabiisiä.
Levyn avaava Heartbreak Ridge on hyvin etenevä hard-rock-rypistys hieman metallisemmalla otteella. Sitä seuraava Calling menee vielä enemmän heavyn puolelle tuoden etäisesti mieleen Iron Maidenin. ...Jatkuu » Etäisesti siksi, että kertosäe on silkkaa rockia ja väliosa on vain karvan päässä rankemmasta mätöstä. Levyn kolmas kappale Dragons Rule the Night jää kovan avauskaksikon varjoon. Lainabiisit Pet Sematary ja The Ace of Spades kuulostavat oikein mainiolta ja varsinkin jälkimmäinen rouheine vokaaleineen on todella onnistunut veto.
Vaikutteensa Trinity on onnistunut hyvin sulattamaan oman ilmaisunsa sekaan, vaikka pientä kasvottomuutta soundissa kuitenkin on havaittavissa. Onneksi laulu tuo yhtyeen sointiin tarvittavaa särmää ja persoonallisuutta. Kun tämän lisäksi muutkin tontit hoidetaan kunnialla, on Trinityltä lupa odottaa vielä vähän enemmän.
Levyn lähtiessä pyörimään pelko käy toteen: Jälleen tätä neo-klassis-pseudo-folk-mitälie-metallia. Äkillinen päätelmä on kuitenkin vähän turhan jyrkkä, vaikka melodiat entisen Rhapsodyn mieleen tuovatkin. Adamantran ilmaisu nojaa enemmän kuitenkin perinteisen voimametallin suuntaan.
Singlen nimikkoraidan For Ever yhteydessä voidaan puhua jopa progressiivisesta metallista. Kyse ei kuitenkaan ole mistään päämäärättömästä itsetarkoituksellisesta kikkailusta, vaan kappale polveilee sujuvasti osasta toiseen. ...Jatkuu » Kolmas raita Ungiven on singlen selkein power metal -tykitys tuoden mieleen Gamma Rayn. Rhapsody paistaa edelleen läpi kuorojen ja melodioiden muodossa.
Singlen vahvin veto on voimaballadi Guilt. Melodiakoukku ei ole ollenkaan hassumpi ja vokalistin revityksissä on aidosti tunnetta mukana. Kappaleen ehdoton kliimaksi on sen kitarasoolo. Vaikka Guilt tavallaan on singlen tavanomaisin kappale, siinä tuntuu olevan kaikki kohdallaan muihin kappaleisiin verrattuna.
Adamantra jatkaa kunniakkaasti suomalaisen voimametallin perinteitä, mutta tällä singlellä yhtye ei sen suurempaa pesäeroa muihin vastaaviin veivaajiin tee. Potentiaalia yhtyeestä kyllä löytyy, mutta miten saisi sen miekan kivestä?
Promo 2006 on lapualaisen Warblinkersin viides julkaisu aikaisempien kolmen demon ja yhden promo-EP:n lisäksi. Uudella Promo 2006 -levyllä Warblinkers tarjoilee kolmen kappaleen verran sujuvasti raskaamman rockin puolelle rönsyilevää modernia punkia, jossa melodiat ovat tärkeässä roolissa.
Promo 2006:n avaava Pick an Eye on selkein punkin ja rockin hybridi. Kappale rakentuu vahvalle kitaroinnille ja toimivalle kertosäkeelle. ...Jatkuu » Rentous kuitenkin puuttuu ja rumpalillakin tuntuu olevan kiire pysyä muun yhtyeen perässä. Levyn toinen kappale About to Say on keskitempoista rockia rouheilla vokaaleilla, jotka paikoitellen toivat allekirjoittaneelle mieleen Joutsenniemen sylkäisyt alkuaikojen Stonessa. Turhan imeläksi vedetyllä kertosäkeellä on ilmeisesti haettu kontrastia, mutta vaikutus on lähinnä tunnelmaa latistava. Promon päättävä Overdrive alkaa rauhallisesti, mutta äityy nopeasti rivakkaan ja rentoon punk-poljentoon. Nopeasta temposta huolimatta kappale pysyy hyvin kasassa Pick an Eye:iin verrattuna. Overdriven ongelma on kuitenkin kasvottomuus ollen promon tavanomaisin veto.
Warblinkersin Promo 2006 on lupauksia antava, sillä melodiantajua löytyy ja biiseissäkin sitä koukkua on. Yhtyeen soinnista löytyy myös linjakkuutta. Ongelmaksi muodostuu rumpujen lisäksi laulu. Laulussa on kyllä persoonallisuutta, mutta paikoitellen nuotit ovat hukassa. Rummut kaipaavat tarkkuutta ja jämäkkyyttä. Teknisiä ongelmiakin suurempi ongelma on kuitenkin musiikin tavanomaisuus. Näitä kun tuntuu mahtuvan reippaasti yli 13 tusinaan.
Hyvältähän tämä kuulostaa, vaikka muutaman viime levyn tunnelmissa paljon liikutaankin. Musiikki on selvästi kevyempää kuin edellisellä levyllä, mutta sen sijaan, että olisi siirrytty uuteen, palattiinkin vanhaan.
Octavarium on mielestäni ensimmäinen yhtyeen levy, jolla ei sitä selkeää muutosta edellisiin levyihin ole tapahtunut (pl. Octavarium). Hyviä kappaleita toki löytyy: The Root of all Evil ja Panic Attack ovat taattua DTtä, mutta SDOITn hengessä. ...Jatkuu » Balladi The Answer Lies Within on ihan kiva ja sisältöönsä nähden sopivan lyhyt, mutta ei pärjää esim. Disappearille. I Walk Beside You on sävellyksenä ok, mutta ei sitä näin uukakkoseksi olisi tarvinnut tuottaa. Never Enough on melko suoraviivainen DTn kappaleeksi lopun (perinteisiä) skaalailuja lukuun ottamatta. Sacrified Sons tuntuu olevan jatkoa In the Name of Godin pohdinnalle. Kappale kasvaa hienosti noin puoleenväliin asti, kunnes Rudessin soolo pärähtää kaikessa irrallisuudessaan ilmoille. Onneksi sitä ei kestä kauaa ja Petruccin oiva vinguttelu & revittely korjaa tilanteen ja kappale pääsee kasvamaan hienosti lopun päätössäkeistöön.
Mutta kuten kaikilla muillakin levyillä, myös tällä albumilla DT ottaa askeleen eteenpäin, ja se askel on nimibiisi Octavarium. Huolimatta kaikista ilmiselvistä progemonsteri-vaikutteista eepos on mahtava ja kuulostaa Dream Theaterilta. Kappaleen eri osat rakentuvat hienosti yhteen ja dramaturgia toimii huipentuen mahtavaan loppuun, kuten ACOS aikoinaan. Aivan loistavaa! Ainoa heikkous on ehkä Full Circle osan sanoitus, joka on hölmö, tai hauska, mutta kuitenkin perusteltavissa ja ajaa asiansa.
Kaiken kaikkiaan yhtye kuulostaa yhtä hyvältä kuin ennenkin ja kunniamaininta menee LaBrielle, joka yllättää todella positiivisesti maltillisella, mutta vahvalla laulullaan. Huolestuttavinta levyllä on sanoitukset, jotka tuntuvat viittaavaan siihen että ollaan tultu tien päähän. Myös kansitaiteessa esiintyvät luvut 5 ja 8 (ei siis vain 8) voivat viitata jonkin ympyrän sulkeutumiseen. Octavariumhan on se kahdeksas levy, mutta tuo luku 5 voisi viitata vaikka yhtyeen virallisiin live-julkaisuihin, jolloin päästään yhtyeen koko katalogiin. Tiedä häntä
**** (Octavarium ***** & muut ***)
Anonyymeille (jos ikinä enää eksytte tätä lukemaan... no eksyinhän minäkin ;)) Eiköhän Full Circlen sanoituksen "idea" ollut alusta asti selvä, hölmöltä se silti kuulostaa, kun kappaleita tuolla tavalla luetellaan. Ja hauskaahan sieltä on Eugenet ja Machine Messiaat bongata.
In the Name of God - Sacrified Sons -parivaljakko tuntuu jakavan samaa teemaa, siksi tulkitsin Sacrified Sonsin olevan jatkoa In the Name of Godille. ...Jatkuu » Ja tämä Root of All Evilhän käsittää osat VI ja VII Portnoyn kosteiden vuosien tilityksestä. Aikaisemmat osat tästä tilityksestä löytyvät SDOIT ja TOT levyiltä.
Ja sitten aivan muuta kun kerran aloitin. Ei tämä Octavarium oikein kestänyt kuunteluita. Edelleen These Walls, Sacrified Sons ja itse nimibiisi erottuvat edukseen muun materiaalin hukkuessa huttuun. Pienellä karsimisella olisi saanut Close to the Edge tyylisen ratkaisun aikaiseksi, ja siinä samassa melkein viiden tähden levyn. Nykyisillä ansioilla tämä levy jää historiaan DTn heikoimpana esityksenä.
Pain of Salvation onnistuu loihtimaan aivan uuden levyn vanhasta materiaalista. Vaikka kyseessä onkin live-taltiointi, ei keikkaa ole soitettu vain pakollista live-levyä varten. Tämä voi olla vähän karrikoidusti sanottu, mutta leikkaamalla & liimaamalla ja sovittamalla uudestaan, on vanha materiaali saatu kuulostamaan tuoreelta.
Levyltä on vaikea nostaa esiin erityisiä kohokohtia, sillä "kirjat" soljuvat ehjänä kokonaisuutena, tunnelmia hallitusti vaihdellen, läpi koko levyn. ...Jatkuu » Vain yleisön mukana olo keskeyttää nautinnon pieniksi hetkiksi välillä. Levyn akustisuus syventää ennestään jo vahvaa materiaalia, vaikka jo Gildenlöwin vahva tulkinta saisi yksinkin ihmeitä aikaan. Piste i:n päällä on tietenkin Reconciliationin keskivaiheilla kuultava Imperial March!
Rosoinen mutta kirkas levy, jota suosittelen niille, jotka eivät pidä yhtyeen melko raskaasta soinnista.
Oli huikea matsi tuo finaali. Hivenen röyhkeämpää haastamista olisin jenkkien liukkailta hyökkääjiltä toivonut. Kanada oli juurikin sen 3-2 kypsempi joukkue. Finaalin parhaimmistoa edustivat mielestäni Kanadan iso, mutta hyvin liikkuva laituri Rick Nash. Ei antanut USA:n pakeille yhtään miettimisaikaa ja yritti rohkeasti päättää hyökkäyksen maalia kohti. Puolustaja Scott Niedermayer oli itse varmuus, vaikka olikin jäällä USA:n tasoituksen aikana. ...Jatkuu » USA:lta täytyy nostaa esiin nuori Patrick Kane. Aivan maaginen kaveri luistimilla ja kädetkin toimivat. Alusti USA:n molemmat maalit. Seuraavaa World Cupia / Olympialaisia odotellessa...
King's X:n Ear Candyn (muistaakseni) ostin eräästä Maarianhaminalaisesta kodinkoneliikkeestä uutena eurolla. Seuraavalla viikolla sain siitä paikallisessa levykaupassa 3 € vaihdossa. Ei se levy nyt niin huono ollut, mutta ei vain oikein meikäläisen juttu.
Cuckoo for caca! Oli kyllä kova keikka. Patton on kuningas, eipä voi muuta sanoa.
Niin, minunkin mielestäni Star A.D. ja Ugly in the Morning olisivat voineet olla Easyn ja Epicin tilalla. Kullakin on ne omat rakkaimmat kipaleet. :wink: Ja tuskin olisi tullut sotaa, Faith No Morelta olisi voinut jopa odottaa astetta vaihtehtoisempaa settiä. Toki, hyvä näinkin, kelpasi kyllä.
Pattonin laulua oli hienoa kuunnella, ääni oli kuosissa. ...Jatkuu » Vaikka miksei olisi ollut, onhan mies ollut aika aktiivinen näinä "välivuosina".
Kaiken Pattonin kehumisen ohessa on syytä muistaa myös muuta bändiä, hoitivat hekin tonttinsa komeasti (no Bottumin ääni ei aivan riittänyt Reunited-lainan toisessa lauluosuudessa ja King for a Dayn loppujumitus oli vähän väkinäisen oloinen). Kohtuullisen miksauksen ansiosta Gouldin astetta kierommat, mutta gruuvit bassolinjat erottuivat hyvin. Hudsonin kitarointi mukautui hienosti aina kunkin kappaleen mukaan ja Bordin piti paketin onnistuneesti kasassa, vaikka aika lailla välillä puuskuttikin. Parhaimpia keikkoja, millä olen ollut. Paljolti tietysti itselle mieluisan materiaalin ansiosta.
Harmittaa niin vietävästi, että jää Ruisrockin veto kokematta. No ei se festarilla voi ikinä yhtä hyvältä kuulostaa...
No eipä jäänyt kuitenkaan Ruisrockin keikka kuulematta. Ei ollut huono tämäkään veto, mutta kyllä Kaisaniemen vastaava oli astetta parempi laajemman kappalevalikoiman ja valveutuneemman yleisön ansiosta.
